Hiihtolomalla käytiin Lapissa. Aurinkoisena päivänä löysimme reitin järvenjäälle kelkkareittiä pitkin. Pitkään aikaan en ole ollut kelkan ohjaimissa, joten käsissä tuntui tärinä melko makeasti. Outoa oli sekin että tähän aikaan talvesta järvellä oli vettä lumen alla.... siis jään ja lumen välissä. Ja siihen sai tietenkin kelkan tarttumaan hyvin kiinni. Ilman riskien serkkujen apua, emme olisi selvinneet eteenpäin. Tulee jotenkin erikoinen olo, kun jalat on märät ja seisoo jäällä. Tulee tunne, että jää voi mennä rikki yhtäkkiä. Tai voihan se mennäkin.
Muistelin siellä kelkkaretkellä, kuinka lapsuudessa kävimme aina tällä samalla reitillä retkeilemässä. Retki kesti koko päivän, ja takaisin tultiin ahavoituneina. Matkakin tuntui silloin paljon pidemmälle. Nyt tuon veden takia emme uskaltaneet (lue: en uskaltanut) jäädä serkkujen kanssa pilkkimään. Myöhemmin he sitten kertoivat suuresta kalasaaliistaan.
Jeesus kehotti Pietaria ja kumppaneita laskemaan verkkonsa veteen vaikka olosuhteet näyttivät epäilyttäviltä. Tuojottamalla Jeesukseen kaikenlaisissa olosuhteissa voimme päästä päämäärään. Siihen päämäärään, jonka hän on meille suunnitellut.
Toisaalta opetus tuli myös tuosta kelkan kiinniajamisesta. Serkkupoika sanoi, ettei kannata poiketa reitiltä, ettei jää kiinni. Järvi oli kaunis auringon paistaessa lumipeitteeseen. Ei siinä näyttänyt olevan mitään vaarallista tai poikkeavaa, vaan puhdasta lunta. Vaara vaani petollisesti puhtaan lumen alla. Samoin Raamattuun tulee turvautua ja seurata sen viitoittamaa kapeaa tietä. Kauniilta näyttävä harhapolku voi olla niin vaarallinen, ettei sieltä pääse irti omin voimin. Niin se on.
